On tullut aika jättää jäähyväiset kesälle.
Tänään vietetään Venetsialaisia, ja se on aina ollut merkki siitä, että kesä on kääntymässä kohti loppuaan. Veneliikenne hiljenee, mökkinaapurit alkavat harventua, ja kylä palaa vähitellen omaan hiljaiseen rytmiinsä. Vaikka tämä kylä on hiljainen ympäri vuoden, kesä tuo mukanaan tietynlaista eloa. Sitä saattaa jopa nähdä muutaman auton tiellä tai veneen merellä. Mutta heti syksyn saapuessa alkaa yli puolivuotinen hiljaisuus, jossa ainoastaan luonnon äänet rikkovat täydellisen rauhan.
Pimeä vuodenaika tuntuu täällä erityisen syvältä. Valon puute korostaa yksinäisyyttä ja etäisyyttä muuhun maailmaan. Kun ei ole naapureita, katuvaloja tai muita ihmisiä lähettyvillä, pimeys on kuin musta peitto, joka kietoutuu ympärille. Viime vuosina olen alkanut yhä enemmän kaivata sitä tunnetta, että ympärillä olis ehkä hiukan enemmän elämää. Matka lähimpään isoon kaupunkiin vie helposti pari tuntia (sinne ja takaisin), ja vaikka kesät tuovat lohtua pitkän talven keskelle, on käynyt yhä ilmeisemmäksi, kuinka kaukana tämä paikka on kaikesta.
Kesä on aina ollut se aika, jolloin tämän etäisyyden unohtaa. Pitkät päivät, aurinko ja lämpö täyttävät mielen ilolla ja energialla. Kesä kompensoi talven pimeyden, mutta juuri elokuun loppupuolella, kun päivät alkavat lyhentyä, nämä ajatukset palaavat mieleen.
Kesän aikana saan hetken hengähtää, mutta kun syksy tulee, huomaan aina miettiväni samoja asioita. Mutta toistaiseksi nautin vielä tästä kesän viimeisestä ajasta, ennen kuin talven pimeys ja hiljaisuus ottaa vallan. Venetsialaiset muistuttavat minua siitä, että vaikka kesä on lyhyt, sen muistot kantavat läpi pitkän ja pimeän talven.
SYKSY ON JO OVELLA:
