Tiedätkö ne tyypit, jotka vaan ottaa.
Oli se sitten aikaa, kuulumisia, huomiota tai jotain muuta – aina on se vastaanottava linja auki, mutta kun pitäis antaa jotain takaisin,
niin ne katoaa kuin stringit persvakoon.
Et näe niitä, mutta tunnet kyllä. Ja toivoisit ettet tuntis.
Yhteydenotto tapahtuu silloin kun niille sattuu sopimaan.
Silloin kun on tylsää, oma elämä sakkaa tai tarvitaan hetkeksi joku, joka kuuntelee, nyökkäilee ja pyyhkii henkiset räkäraidat.
Ja kun se tarve on hoidettu – ollaan taas hiljaa.
Siihen asti, että seuraava tarve iskee.
Sellainen tapa, jossa sä et ole ihminen – sä oot palvelu.
Auki silloin kun toiselle sopii. Pois päältä, kun ei jakseta kohdata.
Sä oot “tärkeä” vain silloin, kun toinen sattuu muistamaan sun olemassaolon.
Muuten sä oot kuin sähköposti asiakaspalveluun: vastausta odotetaan, kiitosta ei kuulu, ja peräänkin saat soitella.
Mä yritän kyllä nähdä ihmisissä hyvää.
Oikeesti yritän.
Ajattelen, että kaikilla on joskus huonoja hetkiä ja ettei kukaan jaksa aina olla parhaimmillaan.
Yritän hahmottaa kokonaisuuden, katsoa pintaa syvemmälle ja nähdä kaikki värit sillä paskaisella paletilla.
Mutta en mä mikään Äiti Teresa ole.
En oo mikään valkoinen kaapu päällä kulkeva lempeä hahmo, joka levittää anteeksiantoa kuin Iittala alekoodia.
Ja vaikka olisin, niin kyllä sekin varmaan joskus ajatteli, että nyt riittää.
Jos sä oot tarpeeksi monta kertaa mulkku, niin kyllä se veri alkaa pakkaantua päähän (pun intended) –
niin kuin seisovassa vehkeessä, mutta sen sijaan että joku koskis siihen ja toisi helpotusta, kaikki vaan ärsyttää.
Silleen tukalasti. Ilman mitään iloa.
Pinkeenä ollaan, mut ei hyvällä tavalla.
Että joo, annan tilaa ja annan mahdollisuuden.
Mutta en loputtomiin.
Mä en oo mikään Spotify Free, jonka voit laittaa soimaan taustalle silloin kun sulle sattuu sopimaan.
Mä oon Premium – ja tää tilaus ei enää uusinnu automaattisesti.
Jos sä tunnistat itsesi tästä – joko ottajana tai antajana – niin nyt on hyvä hetki pysähtyä.
Kysy iteltäsi: onko tää yhteys molemminpuolinen vai yksisuuntainen kaista? Ja jos se kaista menee aina vaan toiseen suuntaan, niin ehkä on aika pistää piuha poikki.
Kannattaa muistaa, että näihin ystävyyssuhteisiin vaikuttaa myös se toinen osapuoli eli sinä itse. Esimerkiksi sallimalla oheinen käytös.
Sen sijaan, että tyylikkäästi otetaan asia keskusteluun, kuvitellaan sen toisen lukevan omia ajatuksia, ja sitten manataan se toinen ihminen maanrakoon. Kuvitellen toisen tästäkin käsittävän.
Jos keskustelu ei tuoda toivottua tulosta, on aika siityä eteenpäin. Ihmisiä on muitakin. Sellaisia, joiden kanssa sujuu paremmin.
Kiitos kommentista!
Tottahan se on – ihmissuhteet on aina kahden kauppaa. Ja kyllä, omat rajat on opeteltava vetämään, vaikka se välillä tarkoittaa myös sitä, että joutuu toteamaan asiat ääneen.
Tämä ei ollut terapiakutsu eikä avunhuuto, vaan suorasukainen räkäisy niiden ilmiöiden suuntaan, jotka monille on tuttuja mutta harvoin ääneen sanottuja.
Kyse oli ajatusten virrasta – siitä turhautumisen tilasta, johon moni voi samaistua, kun joku ottaa enemmän kuin antaa.
Se ei ollut suunnattu ketään tiettyä ihmistä kohtaan, eikä siinä ollut mukana ”jonkun manaamista maanrakoon”.
Tosin, minä annan ihmisille aina mahdollisuuden. Ja toisenkin.
Mutta jos käytös ei muutu keskustelusta huolimatta ja yhteys on yksisuuntainen, niin nostan kytkintä.